On tietysti klisee sanoa, että pysyvää luonnossa on vain muutos. Yleinen mielikuva on, että koskematon luonto on aina samanlainen ja muutokset kohdistuvat vain ihmisen ympäristöön. Suojelun kohteena on "oikea, alkuperäinen ja neitseellinen" luonto. Ajatus on, että kaikki luonnon muutokset johtuvat ihmisen toimista. Jotta suuri yleisö kiinnostuisi aiheesta, esiin on nostettu sellaiset dramaattiset termit kuin uhanalainen, lajikato, luontokato ja metsäkato. Jos muutoksen taustalla on jokin yksittäisen ihmisen aiheuttama syy, tilannetta voi ja pitääkin yrittää korjata. Jos taantumisen syytä ei tiedetä (tyypillinen ilmaisu uhanalaisten luetteloissa on"metsätalouden muutokset" tai "tehometsätalous"), ei ole syytä toimia ennen kuin syy on selvillä. Usein uhkia pyritään torjumaan äkkiä rykäistyillä ehdotuksilla ja toimilla, joiden kaikkia vaikutuksia ei ole mietitty. Näin on päätetty, että puu ja turve eivät ole uudistuvia luonnonvaroja, eikä tuuli- ja aurinkovoimaloiden rakentaminen metsään aiheuta metsäkatoa, mutta navetan rakentaminen metsän reunaan aiheuttaa. Avohakkuut halutaan kieltää, vaikka kielto johtaisi metsän rakenteen yksipuolistumiseen ja puuntuotannon ja hiilensidonnan vähentymiseen. Vaikutuksia ei ehditä -ehkä ei halutakaan- miettiä huolella. Luonnon vahvin ase on sen kyky vastata muutoksiin. Kun ympäristötekijät muuttuvat, luontokin muuttuu. Luonnon joustavuus perustuu lähinnä lajien suureen määrään ja yksittäisten lajien sopeutumiskykyyn. Helpointa on havaita uusien lajien ilmaantuminen. Vanhojen lajien vähittäinen katoaminen on vaikeampi havaita, samoin lajien runsaussuhteiden muutokset. Vielä vaikeammin havaittavaa on kunkin lajin sopeutuminen muuttuneeseen ympäristöön, geneettinen muuttuminen eli evoluutio. Kuva luonnosta jää yksipuoliseksi, jos kiinnostus suuntautuu vain yhteen eliöryhmään Yleinen kehitys jääkauden jälkeen on ollut karuuntuminen Ehkä on hyvä kerrata Suomen luonnon kehitys viimeisimpien vuosituhansien aikana ja eritellä se, mikä on tapahtunut ihmisestä riippumatta ja mikä ihmisen vaikutuksesta. Koko Suomi oli 15 000 vuotta sitten kilometrisen mannerjääpatjan alla. Jään alta paljastunut maa sai ensin arktisten lajien aukkoisen peitteen. Kun kasvipeite muuttui yhtenäiseksi, se sai jään äären kuivassa ilmastossa aromaisia piirteitä. Vähitellen koivu valtasi maan ja muodosti yhdessä katajan, pihlajan ja pajujen kanssa puistomaisen maiseman. Männyn runsastuminen teki metsistä ympärivuotiseen asumiseen kelpaavan elinympäristön. Kun jalot lehtipuut tammi, jalavat, saarni, vaahtera ja hiukan myöhemmin myös lehmus syrjäyttivät männyn ravinteisilta paikoilta, luonto oli ihmisen kannalta parhaimmillaan. Ensimmäisinä vuosituhansina ilmasto oli lämmin ja melko kuiva. Siksi soistuminen oli vähäistä. Varsinaisia rahkaisia soita ei juuri ollut, vaan kosteikot olivat ohutturpeisia ja ravinteisia lettoj a, luhtaisia nevoja ja korpia. Noin 6000 vuotta sitten ilmasto viileni ja muuttui koste ammaksi. Kuusi levittäytyi ja jalot lehtipuut menettivät alaa. Soistuminen kiihtyi, kun rahkasammalet alkoivat vallata metsämaatakin. Suot alkoivat vähitellen muuttua nykyisen kaltaisiksi karuiksi rämeiksi ja nevoiksi. Rehevien lettoj en ja korpien määrä väheni luonnostaan. Vasta kanden viime vuosisadan aikana ihmisen rooli on ollut soiden luonnon tilan kannalta merkittävä. Jään sulaessa veden alle jääneillä ja myöhemmin paljastuneilla paikoilla on oma kehityshistoriansa. Maan eri osissa kasvillisuuden kehitysvaiheet seurasivat toisiaan samassa järjestyksessä, mutta eivät olleet samanaikaisia. Jalot lehtipuut eivät yltäneet Lappiin asti. Yleinen kehitys jääkauden jälkeen on ollut karuuntuminen, nimenomaan mineraaliravinteiden saatavuuden heikentyminen. Kalsium kalium ja fosfori ovat sitoutuneet humukseen, turpeeseen tai järvien liejuihin tai huuhtoutuneet pois. Lehtometsät muuttuivat karuiksi kankaiksi ja letot rämeiksi ja nevoiksi. Tämä luontotyyppien sarja toistui suurin piirtein samanlaisena jokaista jäätiköitymistä seuranneena lämpökautena. Perspektiiviä luonnon muuttumiseen antavat vähäiset aiempien lämpökausien oloista kertovat sedimentit, Vimpelin noin 100 000 vuoden ikäinen majavapato ja Kittilän Naakenavaaran ehkä 400 000 vuoden ikäinen turve. Peruslajisto on kummassakin nykyisestä Suomesta tuttua: sellaisia kuin mänty, kuusi, kataja ja suopursu. Joukossa on joitakin lajeja, jotka eivät enää viimeisen jäätiköitymisen jälkeen ole palanneet, kuten kuningassaniainen, tähkäkanerva ja serbiankuusi. Yksi Naakenavaaran kasveista on kuollut sukupuuttoon: raatteen sukulainen Aracites interglacialis. Ihmisen vaikutus alkoi voimistua noin vuodesta 4000 eaa. Alkuvaiheet-jäätikön sulaminen, maankohoaminen ja eliöstön tulo vapautuneelle maalle-ovat tapahtuneet ihmisestä riippumatta, mutta ei sentään aivan kokonaan. Kun Suomi vapautui jään alta, suuret nisäkkäät, kuten mammutti, villasarvikuono, leijona ja jättikauris oli jo hävitetty läntisestä Euroopasta. Luonnontilassa nekin olisivat vaikuttaneet kasvipeitteen kehitykseen. Ensimmäisinä vuosituhansina, 000-6 000 vuotta sitten, ihmisen rooli oli kuitenkin vähäinen. Ihminen metsästi hylkeitä, peuroja, hirviä ja muuta riistaa ja kulki kaikkialla riistan perässä. Pysyvä asutus syntyi, kun metsä valtasi maan. Puut tarjosivat suojaa sekä tarpeet rakentamiseen ja tulentekoon. Jo tässä vaiheessa ihminen vaikutti myös kasvikuntaan. Ihminen kuljetti joko tahallisesti tai tahattomasti paikasta toiseen pähkinää, vesipähkinää ja ehkä tammeakin, jonka hedelmiä ihmisen tiedetään syöneen. Sama koski muitakin ravintokasveja, kuten jauhosavikkaa ja ukontatarta, joita iti maahan karisseista siemenistä asuinkentälle. En pidä mandottomana suoranaista viljelyäkään, eli sitä, että niitä olisi tarkoituksella kylvetty. Kivikauden ihmisellä oli aikaa ja kykyä tarkkailla luonnon ilmiöitä. Noin vuodesta 4000 eaa. ihmisen vaikutus alkoi voimistua, kun kasvien viljely ja karjanpito alkoivat. Vuoden 1000 jaa. jälkeen ihmisen vaikutus näkyi Etelä-Suomessa kaikkialla. Lappikaan ei ollut luonnontilassa. Ihmisen jälki näkyi erityisesti metsien puulajisuhteissa ja ikärakenteessa. Suo- ja vesiluonto säilyttivät pitempään luontaisen ilmeensä. Metsien käyttö voimistui väestön kasvaessa. Ensin puuta otettiin omaan tarpeeseen: rakentamiseen, tarvekaluihin ja lämmitykseen. Ainakin 1000-luvulta lähtien puutuotteita valmistettiin puoliteollisesti ja vietiin ulkomaillekin. Kotitarvekäyttö, laivojen rakentaminen ja hiilen ja tervan poltto aiheuttivat sen, että rannikkoseuduilta oli pulaa järeästä puusta ainakin jo 1700-luvulla. Mastopuita jouduttiin hakemaan kaukaa sisämaasta. Sopivien jokiyhteyksien varrella tervanpoltto ylti kauas sisämaahan. Näin oli erityisesti Pohjanlandella, mutta myös Savossa ja Karjalassa. Tervajoki, joka tarjosi hyvän reitin kuljettaa tervaa ja muita tuotteita Saimaan alueelta Suomenlandelle, sai tästä nimensäkin. Toisin kuin Oulujoki, Tervajoki oli talvitie. Kaikki maapallon ekosysteemit ovat muuttuneet vuosituhanten mittaan Olemme ehkä ajatelleet, että jäätiköityneiden alueiden rajut muutokset olisivat jotenkin poikkeuksellisia, mutta kaikki maapallon ekosysteemit ovat muuttuneet vuosituhansien mittaan. Esimerkiksi useimmat aavikot ovat erikoistuneesta lajistostaan huolimatta nuoria ekosysteemejä. Muiden maapallon eliöyhteisöjen historiasta ei vain ole yhtä tarkkoja tietoja kuin Euroopan luonnon jääkausiaikaisesta kehityksestä. Kotoperäisten lajien runsaus valtamerten saarilla tai Amazonin sademetsissä saa kuvittelemaan, että olot olisivat olleet vakaat ennen ihmistä. Mutta vakaita, muuttumattomia eliöyhteisöjä on tuskin olemassakaan. Mikä ihmisestä näyttää pysyvältä on vain välivaihe hitaiden, päämäärättömien muutosten sarjassa. Käsitys Amazonin sademetsien luonnon tilasta on muuttunut paljon vuosikymmenten mittaan. Sademetsän 1900-luvulle säilynyt "neitseellisyys" on seurausta Francisco Pizarron ja kumppaneiden tuomista taudeista, jotka tuhosivat miljoonia ihmisiä elättäneen viljelykulttuurin. Valtamerten saarilla ilmaston vaihtelu on ollut pienempää ja loivempaa kuin manneralueilla. Merenpinnan korkeusvaihtelu on tosin vaikuttanut: ankarimpina jäätiköitymisaikoina merenpinta on ollut yli sata metriä nykyistä alempana ja lämpimimpinä kausina nykyistä ylempänä. Valaisevan esimerkin muutoksista tarjoaa Kreikan Makedoniassa lähellä Kavalan kaupunkia oleva Philippoin 280 metriä syvä turve- ja liejukerrostuma, jonka vanhimmat kerrostumat ovat 1,35 miljoonan vuoden takaa. Sedimenteissä oleva siitepöly ja muut eliöjäänteet kertovat, millaista luonto kussakin vaiheessa oli. Philippoin kerrostumat kertovat kymmenistä erilaisista kasvillisuusvaiheista, joista osa oli aromaisia, osa metsäisiä. Suurimmat lajistomuutokset tapahtuivat jääkausiajan alkupuolella, jolloin herkimmät puulajit, kuten tulppaanipuu, siipipähkinä ja hemlokit katosivat Euroopasta. Suurin syy ei ehkä ollut kylmyys vaan kuivuus, kun valtava mannerjäätikkö kuivatti ilmaston ja muutti koko mantereen välillä aroksi. Viimeisten puolen miljoonan vuoden ajan luonto on pelannut suurin piirtein sillä lajistolla, joka yhä elää Euroopassa. Luonnon keskeinen ominaisuus on joustavuus Luonnon muutokset ovat ihmisen mittakaavassa hitaita. Ne eivät näy uusina lajeina eivätkä korostuneesti sukupuuttoinakaan, vaan lajien runsauden muutoksina ja uudenlaisina lajistokokonaisuuksina. Kuinka vanha on esimerkiksi mustikkatyyppi sellaisena kuin suomalaiset kasvitieteilijät ovat sen kuvanneet? Kuusi levittäytyi Suomeen muutama tuhat vuotta sitten. Syntyikö mustikkatyyppi silloin heti, vai onko se kehittynyt nykyisen kaltaiseksi vasta vuosituhansien mittaan? Suojelun kohteeksi valitaan "lajistoltaan edustavia alueita" ja kuvitellaan, että ne pysyvät sellaisina. Luonto kuitenkin muuttuu omien lakiensa mukaisesti. Valkoselkätikkakoivikot kuusettuvat, lintuvedet kasvavat umpeen, rahkoittuvat ja pajukoituvat. Onko se luonnonsuojelua, jos moottorisahalla, kaivinkoneilla, patoamisilla ja räjäytyksillä yritetään pysäyttää luonnon kehitys tiettyyn vaiheeseen ja estetään sen normaali kehitys? Luonnon keskeinen ominaisuus, joka säännöllisesti unohtuu, on joustavuus, vaikka se näkyy kaikkialla. Luonto valtaa kerran tuhotun alan uudelleen, vaikka syntyvä eliöyhteisö ei ole välttämättä samanlainen. Huomiota kiinnitetään vain katoamiseen tai kadonneen maiseman arvoihin, mutta ei huomata tai ei ainakaan arvosteta tilalle tulevaa. Itse luonnolla ei ole arvoasteikkoja, mikä on hyvä tai mikä paha. Ihmisen muuttamissa oloissa selviää usein parhaiten lajisto, joka on sekoitus seudun omia lajeja sekä tulokaslajeja. Ajatus luonnon ennallistamisesta onkin absurdi. Mihin tilaan luonto saatettaisiin ja miten se saadaan pysymään siinä? Vanhojen metsien keino reagoida luonnon muutoksiin on kuolla pois. Tämä lähestymistapa ei tee luonnon suojelua tarpeettomaksi. Säilyttämällä luontoa ihmisen kontrollin ulkopuolella turvataan luonnolle muuttumisen mahdollisuus. Se väljentää suojelun mandollisuuksia: ei tarvitse kiinnittää kovin suurta huomiota kohteen tämänhetkiseen tilaan tai laatuun. Suojeluun tuleva alue voi olla yhtä hyvin hakkuuaukko kuin varttunut metsäkin. Luontoa suojellaan varaamalla suojeltaviksi olosuhteiltaan - siis pinnanmuodoiltaan, maaperältään ja ilmastoltaan - erilaisia alueita riippumatta siitä, missä tilassa ne ovat nyt. Hyvä tavoite olisi jättää maa- ja vesipinta-alasta kohtuullinen osuus kehittymään omien ehtojensa mukaisesti, ilman että sen paremmin talousihmiset kuin luonnonsuojelijatkaan puuttuisivat sen kehitykseen. Elollista luontoa ei voi ennallistaa. Ennallistaminen toimii silloin, kun palautetaan maaperää ja vesitaloutta aikaisempaan tilaan: esimerkiksi puretaan jokien patoja ja täytetään soiden ojia. Ennallistamista on myös se, kun ihmisen käyttöön ottamaa maata-peltoja, rakennusmaata ja liikennealueita-jätetään luonnon hoiviin tai hävitetään maaston vallannut tulokaskasvi. Silloinkaan luonto ei palaudu siihen tilaan, missä se oli ennen käyttöönottoa. Vuosikymmeniä sitten padotuista joista oma vaelluskalakanta on tuhoutunut ja kuivatuilta soilta vaateliain kasvi- ja eläinlajisto on jo kadonnut. ■