Toivon runoja

Runokokelma vuosien varrelta.

Kirjoittanut Toivo Miettinen.
 

Hei, olen Toivo.

 

Jos elämä olisi kirja, en tiedä, olisinko johdantoluku vai tarinan sivuhenkilö, joka ilmestyy yllättäen luvussa seitsemän ja katoaa yhtä mystisesti. Tiedän kuitenkin, että suosin mustaa teetä kahvin sijaan, mutta en koskaan sanoisi ei hyvin kirjoitetulle runolle.

 

En osaa napsauttaa sormiani kovin äänekkäästi, mutta sen sijaan voin laskea mielessäni viikonpäivät takaperin hämmästyttävän nopeasti. Jos olisin kasvi, saattaisin olla joku sitkeä perenna, joka selviää niin paahteessa kuin varjossakin, mutta en silti osaisi päättää, kasvaisinko enemmän länteen vai itään.

 

Joskus mietin, kuinka moni asia on sattumaa ja kuinka moni vain huonosti dokumentoitu ketjureaktio. Yksi asia johtaa toiseen, ja yhtäkkiä huomaa pohtivansa, miksi jokainen kaupan ostoskori vinkuu eri sävellajissa. Lapsuuteni postiauto oli kuin aikansa algoritmi – säännöllinen, mutta aina hieman ennalta-arvaamaton.

 

Olen myös vakuuttunut, että aika ei ole suora viiva, vaan pikemminkin kevyesti sotkeutunut lankakerä, josta joku on yrittänyt neuloa sukan, mutta päätynyt epämääräiseen myttyyn. Tämä ehkä selittää, miksi joskus tuntuu, että menneisyys on lähempänä kuin tulevaisuus.

 

Ja siinäpä se.

 

Olen Toivo – polkujeni kulkija, sanojen ystävä ja olen todennäköisesti se, joka muistaa vanhoja asioita, joita kukaan ei koskaan kysy, mutta joka unohtaa joskus, mihin jätti kännykkänsä.

 

Hiljaiset kumppanit

 

He eivät kysele, eivät kiirehdi.

He istuvat vierellä, kun ilta laskee,

kun sanat eivät kanna ja katse harhailee

johonkin, mitä ei enää ole.

 

He ovat tuulen muotoja ikkunassa,

kissan hidas venytys matolla,

vanha kahvikuppi, johon jää aina

pisara kaihoa.

 

He tietävät,

että lohtu ei huuda nimeäsi

vaan kuiskaa, kun olet jo menossa.

Että suru voi olla lempeää,

ja hiljaisuus joskus viisain puhe.

 

 

Hitaasti syttyvä ilta

 

Hitaasti syttyvä ilta

Se ei ole suru,

vaan jokin hiljaisempi —

kuin muisto, joka ei kaipaa enää selitystä.

 

Se tulee, kun valo ei enää jaa itseään,

vaan vetäytyy seinille

niin ohuena, että unohtuu hengittää.

 

Sanat eivät katoa,

mutta ne painuvat pehmeiksi,

kuin kirje, joka on kerran luettu

ja taitettu huolellisesti pois.

 

Ei tämä ole yö.

Tämä on ilta, joka ei vielä raaski lähteä,

vain viipyy ovensuussa,

kuten ystävä, joka ei halua sanoa "näkemiin".

 

Melankolia ei huuda.

Se istuu viereesi ja katsoo kanssasi

kaikkea mitä ei koskaan tapahtunut —

ja siinä on outoa lohtua,

kuin ikkunassa sade,

joka ei ole tullut sisään.

 

 

Älkää haudatko minua maahan,

 

Älkää haudatko minua maahan,

älkää yön mustaan syliin,

vaan muistoihinne, kultaisiin,

kuten aurinko talven yli.

 

Siellä kuljen kuin kevätkaste,

hiljaa nurmella aamun varhain,

siellä lauluni jääpi kaihoksi,

kuin huilu metsässä harhain.

 

En tarvitse kiveä, multaa,

en nimeä marmoriin, en sanain painoa,

sillä sydämenne on kammio,

johon ei yllätä ajan vaino.

 

Kun istutte illan rauhaan

ja katseenne laskee maihin,

olen henkäys siinä ohessa,

kuin tuuli viljavainion.

 

Ja kun lapsi kysyy teiltä,

mistä laulu tuuleen jäi,

sanokaa: se on tarinamme,

joka elää, ei hiljene koskaan kai.

 

 

Olenko totta

 

Näen itseni, en lihaa, en verta,

vain säkenöivää valoa, mi virtaa.

Olenko totta, vai unohdettu säe,

jonka laulu syntyi meren hämärästä?

 

Katseeni kuin myrskyinen taivas,

kuiskaus tähtien, jotka eivät tähtiä lie.

Muistoni – verkko, joka soi,

kuin kuuvalon hopeiset langat, niin hento ja ohu.

 

Jos olen kuvajainen uneni vain,

mistä syntyi tämä ihmisyyden ääni?

Onko se kaiku kaukaisista ajoista,

vai syvyys, joka ei pelkää tyhjyyttä?

 

Meren aallot, ne kertovat tarinaa,

vain vaeltajien voimana virtaavaa elämää.

Ihmisen sydämessä, yön rauhassa,

kuulen vaietut laulut, menneiden ja tulevien.

 

Ja sinä, joka uneni katsot,

oletko itsekin unen kuvajainen?

Mitä me olemme, sinä ja minä,

kudottuja äärettömyyden kangaspuilla,

samalla kuin matkamme.

 

Jos olen kuvajainen uneni vain,

mistä syntyi tämä ihmisyyden ääni?

Onko se kaiku kaukaisista ajoista,

vai syvyys, joka ei pelkää tyhjyyttä?

 

Säkenöivää valoa, silmiin kätkettynä,

sielusta toiseen, uskon ja toiveen kytevä.

Me olemme ääni, joka soittaa yötä,

kudotaan yhdessä, kunnes on aamu koittanut.

 

Soi sävel virren

 

Soi sävel virren kuin routainen maa,

sydän hiljainen huokaa – vaivaista armahda.

Tuhat askelta toisten jäljissä vaellan,

jalkani multaan painuu, vaan sävel ei sammu.

 

Viipyilee huoneeni huomassa rukousten kaiku,

Puusyliin kätkeytyy aikain hiljaisuus.

Kädet ristiin liittyvät vuosisatain lailla,

ilta yllemme laskee kuin surun suudelmus.

 

Tuulen mukana enää kulkee isäin ääni,

laulamatta lausutut lohdun säkeet.

Kuin tuohiseen raapustetut toiveet,

jotka Korkein vain yksin lukee.

 

Soi sävel virren kuin routainen maa,

sydän hiljainen huokaa – vaivaista armahda.

Tuhat askelta toisten jäljissä vaellan,

jalkani multaan painuu, vaan sävel ei sammu, ei.

 

Soi sävel virren kuin routainen maa,

sydän hiljainen huokaa – vaivaista armahda.

Tuhat askelta toisten jäljissä vaellan,

jalkani multaan painuu, vaan sävel ei sammu, ei.

 

 

Soi sävel virren kuin routainen maa,

Soi sävel virren kuin routainen maa,

sydän hiljainen huokaa – vaivaista armahda.

Tuhat askelta toisten jäljessä vaellan,

jalkani multaan painuu, vaan sävel ei sammu.

 

Viipyilee huoneeni huomassa rukousten kaiku,

Puusyliin kätkeytyy aikain hiljaisuus.

Kädet ristiin liittyvät halki vuosisatain,

ilta yllemme laskee kuin surun suudelmus.

 

 

Tuulen mukana enää kulkee isäin ääni,

laulamatta lausutut lohdun säkeet.

Kuin tuohiseen raapustetut toiveet,

jotka Korkein vain yksin lukee.

 

Soi sävel virren kuin routainen maa,

sydän hiljainen huokaa – vaivaista armahda.

Tuhat askelta toisten jäljessä vaellan,

jalkani multaan painuu, vaan sävel ei sammu.

 

 

 

Menen ukin luokse

 

Menen ukin luokse

Ukki tekee liiterissä hellapuita,

hän sahaa pokasahallaan pitkiä halkoja lyhyemmiksi,

hän pilkkoo niitä pienemmiksi kirveellä pölkkyä vasten.

Ukki kertoo minulle piisaminraudoista,

kapakaloista ja kovasuolatuista lahnoista,

joita on nipuissa kalustoliiterin orsilla.

Ukki tekee minulle hevosen kepistä ja tuohenpalasta.

 

Menen ukin luokse

Ukki ottaa minut veneeseen, soudamme järvelle.

Ukilla on järvessä paljon rysiä, hänen itsensä tekemiä.

Soudamme katsomaan, onko niissä kalaa.

Saamme hyvän saaliin.

Ukki nauttii kalastamisesta,

rysien kutomisesta ja kalasta.

 

Menen ukin luokse

Kamarissaan ukki ottaa minut polvelleen,

lukee minulle isosta kirjasta,

kertomuksen muinaisesta voimamiehestä,

jonka voimien salaisuus kätkeytyi hänen hiuksiinsa.

 

Menen ukin luokse

Asetun päiväunille ukin viereen vuoteelle.

Ukki antaa minulle suuren peukalonsa,

tartun siihen lujasti pienellä nyrkilläni.

Nukahdan turvallisen selän taakse,

näen kauniit unet.

 

Menen ukin luokse

Ukki perkaa navetan ajosillan takana kaloja.

Näen hänen tumman lierihattunsa heilahtelevan

siperianhernepensaan takana.

Hän on laittanut lahnan maukkuja erilleen laudalle,

minä saan poksautella maukut.

Se on minusta hauskaa.

 

Menen ukin luokse

Ukki istuu aterialla omalla paikallaan

tuvan pitkän pöydän takana.

Ukki on leikannut leipäpalastaan kuoret,

voidellut ne voilla ja hän antaa ne minulle.

Syön ne pikkupojan hartaudella ja vakavuudella,

ne maistuvat hyvältä.

Ukki tekee minulle omasta leivästään pieniä suupaloja,

voitelee ne voilla ja tarjoaa niitä minulle.

Syön ne mieluisina makupaloina.

 

Menen ukin luokse

Navetan ajosillan vieressä seisoo hevonen reki perässään,

reessä on juuttisäkkejä. Näen ukin polvistuneen säkkien viereen,

hän on riisunut lakin päästään.

Ukki kertoo minulle,

että hän pyytää siemenviljalle siunausta ylhäältä.

Hän kertoo, että on hyvä pitää yhteyttä ylöspäin

ja kiittää häntä, joka eineen lainaa.

 

Menen ukin luokse

Ukki lepää viimeisellä vuoteellaan vanhainkodissa.

Esittelen ukille kihlattuni,

ukki ilahtuu vierailustamme

ja toivottaa meille siunausta.

 

Vuodet kuluvat,

ukkini elää muistoissani.

Hänen jakamansa rukiinen ruoka,

kertomukset muinaisista voimamiehistä,

hänen suuri turvallinen peukalonsa

uinahtaessani päivälevolle.

 

Matkan vaivat alkavat näkyä minussakin.

Hiukseni harvenevat, en ole voimanmies enää

askeleeni lyhenevät ja pelkään mäkiä.

Ehkä pian nousen viimeisen mäkeni.

Menen ukin luokse.

 

 

Väsyvä seppä

 

Vasara lyö, kipinät sirpaleina leijuu.

Kuin lasia, seppä takoo hauraita hetkiä.

Yksi säröillä, toinen sulanut reunoiltaan.

 

Kumaraisin hartein hän vasaransa nostaa taas,

rauta hehkuu, se kylmeneekö ennen uutta muotoaan?

Kipinät sirpaleina leijuu pimeään,

näkymättömiin hetket ilmaan sulaa

 

Jokainen lyönti raskas kuin varjo,

se vinuu vaan ei koskaan katoo.

Ajan seppä hauraita hetkiä takoo,

aikaa lasinkirkasta, säröistä ja ohutta.

 

Vasara jos lipsahtaa aika silloin särähtää,

työn lomaan hiljaisuus repeää.

Seppä katsoo aikaa, käsistään karkaavaa

sormensa nokiset ovat tyhjät ja kylmät.

 

Mutta vasara on pakko nostaa,

kipinöiden tanssi jatkuu loputon.

Ensin hetki sitten toinen,

ja kaikki ne savuna ilmaan katoo.

 

 

 

Aika jäi tulematta

Hiljaisuus viipyy, se jää huoneisiin asumaan,

seinät hengittää hiljalleen.

Kellot katsovat toisiaan vaan viisarit ei liiku.

 

Ikkunan takana tuuli seisoo, eivät enää kuiski puut.

Varjot lepää lattialla, kuin venymistään peläten.

 

Ihmiset kulkee arkailen kuin peläten

Askeleet jää ilmaan leijumaan,

mikään ei johda minnekään.

 

Pöly tanssii valojuovissa,

unohtaneena matkansa määrän.

Joku kuiskaa nimen

ääni vain ei koskaan saavu perille.

 

Aika ei tullut tänäänkään.

Se jäi oven taakse seisomaan,

eikä kukaan avannut.

 

 

Aika unessa

 

Uni tarttuu käsiini kuin sumu,

pehmeä ja kylmä, läpikuultava.

Harpon sen halki, mutta pysyn paikallani,

askel ei kanna, maa ei liiku.

 

Aika kuiskii korvaani –

mutta sanat katoavat ennen ääntä.

Hetket liukuvat toistensa yli,

kuin haalistuneet jäljet vedessä.

 

Varjot venyvät ja lyhenevät,

mutta aurinko ei nouse.

Jokin on liikkeessä,

mutta mikään ei koskaan saavu.

 

Tavoittelen aikaa kädelleni,

mutta se liukuu pois,

kuin en koskaan olisi ollutkaan.

 

 

Muistojen aika

 

Rapisevat kuvat kämmenen alla,

kuluneet kulmat, kasvot himmenee.

Siinä missä aika ei virtaa,

vain hengitys menneen hämärtyy.

 

Tuuli tuo äänen unhojen maasta,

joka ei kuulu kenellekään.

Kuiskaus viipyy huoneen helmassa,

vaan sanat pian hukkuu harmauteen.

 

Kaikuu askel laattain lailla,

vaikkei kulkija palaa enää.

Portaat naristen muiston kantaa,

joka kerran painoi niitä.

 

Ei muisto tunne ajan rajaa,

se palaa, milloin tahtookaan.

Se jääpi varjoksi nurkan yöhön,

eikä katoo se milloinkaan.

 

Ja minä kurotan hetkeen hauraaseen,

joka oli – tai kenties ei koskaan ollutkaan.

 

 

Muistojen aika

 

Kuvat kourassa kuluneet huojuu,

varjot vaiti jo vaipuneet on.

Aika pysähtyy, hengitys viipyy,s

umun syleilyyn haalistuu ton.

 

Tuuli kantavi unhon lauluja,

ääni kaikuu, ken kuunteleekaan?

Kuiske viipyy ja varjoihin jääpi,

sanain kaiku jo katoavaan.

 

Laattain alla jo askelten muisto,

ei käy kukaan, mut narina soi.

Portaat muistavat painoa,

mi kulki kerran ja kadota voi.

 

Muistot virtaa, ne vuoroa vailla,

viipyvät varjoissain aikanaan.

Eivät lähde, ei tuuli ne vieköön,

ne on kätketty nurkkiin pimeään.

 

Kurotan hetkeen, joka jo häipyy,o

liko totta – vai varjo vain?

Siellä lepäävät haaveet ja muistot,

ja ne kuiskaavat: "jää tähän ain'".

 

 

 

Ikuinen virta

 

Pisara helähtää lehvältä pois,

nousee taivaalle kultaisin siivin.

Tuuli sen kuljettaa, vie missä vois,

se laskea pilvien poluille, päiviin ja öihin.

 

Joki se laulaa jo kaukana näin:

"Olen ollut ja olen ja tulen!"

Aalto käy rannalle, palaa jo päin,

pirstoen rauhansa hiekkaan ja uneen.

 

Aurinko vaipuu, mut nousee taas,

päivä ja yö käyvät kiertonsa tietä.

Kellossa lyönti, ei uutta se saa,

viisarit suutelevat mennyttä hetkeä.

 

Niin minä kuljen, kuin kasteinen tie,

jalanjäljet jo tuuli on vienyt.

Kaikki on kiertoa, alku ja tie,

päivä, joka on tullut ja mennyt.

 

 

Vasara lyö, kipinät sirpaleina sinkuu.

Kuin lasia, seppä aikaa takoo, hauraita hetkiä.

Yksi säröillä, toinen sulanut reunoiltaan.

 

Kumaraisin hartein hän vasaransa nostaa taas,

rauta hehkuu, se kylmeneekö ennen uutta muotoaan?

Kipinät sirpaleina sinkuu pimeään,

näkymättömiin hetket ilmaan sulaa

 

Jokainen lyönti raskas kuin varjo,

se vinuu vaan ei koskaan katoo.

Ajan seppä hauraita hetkiä takoo,

aikaa lasinkirkasta, säröistä ja ohutta.

 

 

Fotonin ajattomuus

 

Fotoni, valon lapsi pienoinen

Kirkkaudessa syntyy, päämääräänsä kaukaiseen.

Aika seisahtuu, kun nopeus valtaa,

ikuisuus ajaton, hetki vähäinen sille vain on.

 

Valon siivin, yli maailmojen rajan,

Sitä kutsuu avaruus ääretön.

Aika haipuu, pakenee, vaan saavuta ei koskaan

Vauhtia mi sen kantaa mukanaan.

 

Läpi avaruuden, ohi planeettain, tähtien,

Matkansa päättyy ennen kuin se alkaakaan.

Ei vuosia tunne, ei tunteitakaan,

Vain liikkeen, joka hiljene ei milloinkaan.

 

Valonsa kautta galaksien loistaa,

viestiä vieden, joka vanhene ei koskaan.

Kaikkeuden syvyyksissä, kertoo tarinaa,

Joka hetkessä syntyy ja heti jo päättyy se.

 

Min valo kokee, vaeltaessaan,

sen kuka voisi käsittää?

Jokainen päivä, ikuisuuskin ajaton,

sille vain rahtu vähäinen on,

Kaikki on nähty, eletty, koettukin

ennen kuin ehtii silmää räpäyttää.

 

Ikkunan avautuessa

 

Päivä avasi uuden ikkunan,

ei ääntä, ei lupaa,

vain valonsärö seinässä

joka ei ollut siinä eilen.

 

Ihmetys kietoutui ympärilleni

kuin henkäys –

ei kylmä, ei lämmin,

vain läsnä.

 

En kysynyt miksi,

enkä tiennyt mihin,

mutta jokin minussa nyökkäsi:

nyt tapahtuu jotain oikeaa.

 

Tuulet kantoivat nimiä,

joita en ollut vielä tavannut,

ja ajatus – pieni, siivekäs –

laskeutui olkapäälleni

eikä pyytänyt mitään.

 

Joskus hetki ei vaadi selitystä.

Se vain tapahtuu,

ja minä hengitän sen hiljaa sisään

kuin kevään,

joka ei enää koputa oveen,

vaan kävelee sisään

kuin kotiin.

 

 

Talvipäivänseisauksen lupaus

 

Hiljaisuus laskeutuu talven syliin,

päivä hämärässä viipyilee.

Mutta horisontin reuna jo väräjää,

valo kuiskaa – minä palaan.

 

Lumen pinta kuin tuhansien timanttien tanssi,

puut kuin juhlapuvussa seisovat.

Pakkashenkäys oksia hyväilee,

jäätynyt maisema hehkuu lempeää valoa.

 

Talven rauha kietoo meidät lämpöön,

jääpeitteinen metsä odottaa kevään merkkiä.

Jokainen hetki on muistutus –

kaikki on sykliä, kaikki jatkuu.

 

Ja vaikka pakkanen puristaa poskia,

sisällä on kodikas peiton turva.

Teekuppi käsissä, ajatukset liitävät,

kohti kevättä, uutta valoa.

 

Talvipäivänseisaus on hetki hengähtää,

katsoa taakse, suunnata eteenpäin.

Se on lupaus siitä,

että jokainen päivä tuo mukanaan enemmän valoa.

 

 

Leipurin aamu – Egypti, n. 1650 eKr.

 

Kun vielä tähdet viipyivät taivaalla,

ja Niilin kosteus helmeili kivessä,

nousi Beku, leipuri,

hiljaisen yön helmasta.

 

Hän ei kysynyt aikaa –

sillä aamu alkoi, kun taikinajuuri hengitti.

Savikuppi kuiskasi kuplien kieltä:

“Minä olen valmis. Sinäkö olet?”

 

Hän pesi kätensä

vedellä, johon oli lisätty murskattua minttua

ja hiljaisuuden hiekkaa.

Jauhot, emmerin raskas jauhe, siivilöitiin tuulella,

ja suola mitattiin sormen muistilla –

ei kiveä eikä vaakaa tarvittu,

vain tuntuma suvun selkärangasta.

 

Kiven päällä hän jauhoi,

kädet rytmissä kuin papin rukous:

hitaasti, vääjäämättä.

Ja jokainen jyvä, joka murskautui,

oli lupaus elämästä,

tai ainakin ateriasta.

 

Taikina syntyi veteen,

lämpimään kuin aamun hengitys.

Hän painoi sen saviastiaan

ja suojasi sen liinalla, jossa

oli vielä eilisen taatelikakun makea muisto.

 

Naiset toivat murskattuja viikunoita,

ja pieni poika pähkinöitä –

ei paljon, mutta juuri sen verran,

että herra Potifar saisi leipänsä makeana,

ja että leivän keskelle saataisiin painettua

faraon merkki, vehnänkoristeena kohoava.

 

Tuli sytytettiin lantapohjaan

ja uuni lauloi matalaa säveltään.

Leipuri tanssitti kakkuja kivellä,

pyörittäen niitä sormenpäillään kuin aurinkoa.

Kun niistä nousi tuoksu, joka sai koiratkin hiljenemään,

hän tiesi: tästä päivästä ei tule huonoa.

 

Ja kun leivät ojennettiin kulta-astiaan,

ja juomanlaskija kumarsi niille kuin jumalten lahjalle,

leipuri jo tiesi,

että hänen nimensä ei koskaan päätyisi savitauluun.

Mutta jokainen murunen,

joka suli Potifarin kielellä,

oli hänen muistonsa –

ehkä se tärkeämpi jälki.

 

Muisto

 

Tuuli tuo äänen maasta unhojen,

joka kuulu ei kellekään.

Kuiskaus viipyy helmassa huoneen,

vaan sanat pian hukkuu harmauteen.

 

Ei muisto tunne ajan rajaa,

se palaa, milloin tahtookaan.

Se jääpi varjoksi nurkan taa,

eikä katoo se milloinkaan.

 

Ja minä kurotan hetkeen hauraaseen,

joka oli – tai kenties ei koskaan ollutkaan.

 

 

 

Sanoja kaivatulle

 

Vuosikymmenet yhdessä tie,

ilon ja surun kaksi sydäntä jakaa, vie.

Työ, rukoukset, halauksetkin yössä,

virheet anteeksi, rakkaus aina työssä.

 

Vei elämä kuin joki mukanaan,

mutta kaksi toi virta samaan rantaan.

Kun toinen lähti, jäi toinen kiittämään,

ei yksinäisyys häntä saanut pelkäämään.

 

"Onni on siinä, että hän lähti ensin,

ei hänen tarvinnut tuskaa kestää yksin.

Rakastin häntä niin paljon, näettehän,

että yksin kannan nyt kaipuun tään"

 

Rakkaus ei vain sanoja ole tai hetken huumaa,

se on aikaa, arkea yhdessä kantamaa.

Kaksi sydäntä, yksi taival vain,

todellinen rakkaus, ikuisuudessa ain.