Kippurakoivun kapina.
Puut nousevat kapinaan. Kuva © (2025) Toivo Miettinen.

Kippurakoivun kapina

Seuraavana aamuna pihassa on hiljaista.
Isä keittää kahvia ja yrittää olla raivoamatta.
Äiti pyyhkii liiterin ovenkarmeista purut pois
ja laittaa hillopurkit riveihin – vaikkei niissä ole hilloa.

Silloin se tapahtuu.

Pihamaalla seisova kippurakoivu
on teipannut itseensä kyltin:
“Lakkaa pilkkaamasta – mekin tunnemme!”

Sen oksilla roikkuu muuta sanastoa:
“Suoruus on yliarvostettua”
“Kaikki puut eivät ole runkopäälliköitä”
“Lehti ei kysy vartta kasvaessaan”

Lapset tuovat vanhoja lakanakangaspaloja
ja kirjoittavat niihin puiden vaatimuksia.
Kohta omenapuu liittyy joukkoon.
Marjapensaat ujostelevat vielä,
mutta vadelma sihahtaa tukensa takaa:

“Pitäsköhän meijänkin?”
Isä katsoo tätä joukkoa termospannu kädessä.
Hän avaa suunsa, mutta
ei huuda, ei pilkkaa, ei raivaa.

Hän kysyy hiljaa:
“Olisiko tässä aihetta yhteiseen palaveriin?”

Seuraava jakso: Liiterin liittokokous