Vanha nuhjuinen muistivihko rosoisella pöydällä.
Pöydällä vanha muistivihko ja kynä. Kuva © (2025) Toivo Miettinen.

Löytöjä löydetystä päiväkirjasta - Tammikuu

"Jos joku näistä mietelmistä auttaa sinua elämässä, pyydän anteeksi. Se ei ollut tarkoitus."

Sattuipa käsiini vanha, nuhjuinen muistivihko, jonka kanteen on lyijykynällä tuherrettu “Ei avata sateella eikä selvinpäin”, kenelle se lienee kuulunut eos. Sivut kahisevat, ja tuoksu muistuttaa kahvista, josta on jäänyt sivuihin elämäntahroja.

Olen koonnut seuraavaan muutamia päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat tekijänsä tapaan hajanaisia, viisauden ja hölynpölyn rajalla horjuvia huomioita elosta ja ihmisestä.

Toivo Armas kirjoittaa päiväkirjan sivuilla:

Kun pakkanen paukkuu, minun polvissanikin paukkuu. Luonto puhuu, mutta en aina ehdi kuuntelemaan. Kun olen etsimässä villasukkiani.
Vuoden alku on kuin tyhjä, luminen latu. Voi valita mihin suuntaan kaatuu.
Jäiseen kaivoon katsoessani muistin, että syvyyttä ei mitata metrein vaan hiljaisuuden määrällä.
Pakkasella puut narisevat – niilläkin on tarve valittaa, vaikka eivät sanojansa valitse.
Kalenterin ensimmäinen sivu tuntuu aina puhtaalta. Kunnes huomaan jo kaataneeni kahvit sen päälle.
Tammikuu on kuin vanha viisas ukko – hidas, hiljainen ja täynnä karheaa totuutta.
Uusi vuosi, uudet tavoitteet. Mutta vanhat villahousut. Ei se niin nuukaa, sanoi Hatti Jahunen ja jatkoi nokosiaan.
Lumi on valkoista unohdusta. Se peittää kaiken. Paitsi sen, mitä ei muista peittää.
Kun hengitys höyryää kuin vanha höyrykone, muistan että elämä kulkee eteenpäin. Vaikka pysäkit näyttävät samoilta.
Tammikuu kysyy: "Missä sinä olit, kun toiveet ja todellisuus kohtasivat?" – Vastasin: "saunassa, tietenkin."

Seuraava: Helmikuu