Vanha iskelmä puhuttelee vuosikymmeniä toistensa perään

Miksi tämä vanha iskelmä puhuttelee minua vuosikymmenten ajan?

Jossain Reinin rannoilla istuu nainen, joka ei koskaan saanut itse kertoa tarinaansa. Hänestä tehtiin myytti: Lorelei, laulaja, viettelijä, virran varjo. Nainen, joka katseellaan ja äänellään sai laivat eksymään ja miehet vaipumaan syvyyksiin. Kaunis, vaarallinen – liian lumoava ollakseen tosi.

Mutta mitä tämä tarina oikeastaan kertoo? Ei ainoastaan naisesta, vaan miehestä. Tarkemmin: siitä, mitä mies ei ole osannut itsessään sanoittaa.

Lorelei on ikivanha hahmo, mutta samalla hyvin inhimillinen. Hänen laulunsa ei ehkä ollut kutsu kuolemaan, vaan kaipuun ääni – niin hienovarainen, että se pakotti pysähtymään. Ja juuri siinä piili vaara. Ei siinä, että nainen lauloi, vaan siinä, että mies saattoi tuntea jotain, mitä ei pystynyt hallitsemaan. Herkkyyttä. Haavoittuvuutta. Ehkä jopa toivetta siitä, että joku katsoisi läpi kovuuden, näkisi kaiken sen, mitä vuosien karaisu oli painanut pinnan alle.

On helpompi tehdä naisesta myytti kuin myöntää, että miehelläkin on sisällään laulu, jota ei ole uskaltanut laulaa. Lorelei muuttui varoitukseksi, koska hänen edessään mies ei voinut pysyä roolissaan. Hän ei ollut enää se, joka ohjasi, hallitsi, kesti. Hänessä kaikui jotain, joka rikkoi kovakuorisen kertomuksen – ja siksi se oli pakko pukea tarinaksi, joka päättyy syöksyyn ja tuhoon.

Tämä ei ole enää vain menneiden vuosisatojen asia. Vieläkin miehen rooli rakentuu usein toiminnasta, ei tunteista. Vieläkin herkkyys on helpompi piilottaa kuin kohdata. Ja silti yhä useampi mies pysähtyy nykyään Lorelein laulun äärelle – kuulee siinä kaikuja itsestään, ei uhkaa vaan tunnistamista.

Ehkäpä onkin aika kirjoittaa uusi versio tarinasta. Sellainen, jossa Lorelei ei vie ketään tuhoon, eikä mies huku omiin tuntemuksiinsa. Vaan jossa kaksi toisiaan pelännyttä katsovat toisiaan silmiin – ja huomaavat, ettei kumpikaan ollutkaan uhka.

Ehkä silloin laulun voi kuulla ensimmäistä kertaa.