Lorelein vastalaulut

Mitä jos Lorelei saisikin kertoa tarinansa itse?

Tämä runosarjani kertoo Loreleistä – ei pelkästään siitä myyttisestä hahmosta, joka laulullaan johdatti laivoja tuhoon, vaan myös siitä, miten me voimme muuttua.

Lorelei – Neljä yötä ja aamu kulkee läpi lumouksen, vapautumisen ja uuden maailman kohtaamisen. Lopulta tarina päättyy valoon: ei vain uudelle laululle, vaan uudenlaiseen hiljaisuuteen, jossa sydän voi kuulla.

Näissä säkeissä kaikuu ikiaikainen myytti, mutta huokuu myös ajaton ihmisyys.

Lorelein laulu

(Lorelei itse lausuu)

Mä istun Reinin rinteellä
kuin varjoon jäänyt yöstä.
Ei kukaan mua kuunnellut,
kun lauloin kaipuun työstä.

Ne sanoi: "Tuho, houkutus,
sä kauneuden oot kirous."
Mutt sydän kylmä on mulla nyt,
kun toivon ne multa veivät pois.

Ei lauluni kutsunut kuolemaan
kun huusin vain: jää, kuuntelemaan!
Vaan miehet hiuksiini katsoi vain
ja vaipui veteen synkkään siniseen.

En pyytänyt mä palvontaa, en,
en uhriksi tahtonut ketään.
Mutt' satuun minut sidottiin,
en vapautua voi nimestä Lorelein.

Yhä lauluni kantaa yöhön taas
ja tuuli sen mukanansa vie.
Jos kerran joku viel mua kuuntelee –
hän ehkä viimein mun sydämeeni näkee.

Lorelei – Vapauden virta

(irti lumouksesta)

Yhä virtaa Rein ja sen uoma soi,
mut lauluja laulaa en enää voi.
Ei hopeakampaa kädessäin,
ei kultahippuja hiuksissain.

Nyt seison vaiti kalliollain
en houkutus ole tai varjo mainen,
vaan nainen, joka tahtoo pois
pois laulusta, tarinoista pois.

Kun meri kerran minua huusi,
se luuli, että vastaisin.
Mutt' kysyin vain sanoin hiljaisin:
Toisinko minä valita voisin?

Enää ei lauluni yössä soi,
se hiljennyt on ajan myötä.
Ja minä astuin jokeen, en lailla viekkaan
vaan veden, joka katoo rannan hiekkaan.

En ole satu enkä synti,
olen sydän, joka väsyi rooliin.
En enää laivoja tuhoon vie
vaan hiljaa virtaan unhoon, pois.

Lorelei – Kolmas yö

(nykyajan rannoilla)

Ei enää Reinin jyrkänteet,
ei usva välistä vuorten,
vaan satama, betonilaiturit
sekä valot sen torneista vilkkuu.

Kukaan ei nosta päätään nyt,
ei kukaan enää jää kuuntelemaan.
Kaikilla nappikuulokkeet,
ja Lorelei vain varjo laseissaan.

Mutta minä, joka ennen lauloin,
nyt teitä kuuntelen.
Kaupunkien pauhu, ääni moottorien
meren äänen nyt peittää sen.

Silti istun sillan kaiteella vaan,
kampaa minulla ei, ei kultaakaan,
vain ajatus, että ehkä vielä
joku katsoo – ei pelkää, kohtaa vaan.

Hän kysyy: "Se oletko sinä?"
En vastaa myytin mukaan.
vaan sanon: "Olen nainen,
joka oppi hiljaa laulamaan."

Neljäs yö – Aamun laulu

(Lorelei palaa – ei varoituksena, vaan viisautena)

Nyt en enää ole haamu yöstä –
vaan aamuveden kirkas sointu.
En enää kätke kutsuani
sumuun, joka vie unhoon.

Mun laulu ei tuhoa tee,
ei upota, ei eksytä ketään.
Se kulkee hiljaa sydämeen,
jos sydän jaksaa pysähtyä.

Näin palasin – en entisenä,
vaan uudella nimellä,
joka ei koskaan kantanut pelkoa:
olen ihminen.

Näin puhun niille, jotka etsii
ääntä joukosta maan melujen.
En huuda, en viettele –
vaan vastaan, jos kysyt mua.

Kuin rantakivi, josta sade
tekee helmen muotoisen.
Kuin vesi, joka yhä virtaa
mut ei kanna surua yksinään.

Minä olen Lorelei –
mut en enää yksin legenda.
Olen nainen, joka oppi salaisuuden sen,
että hiljaisuus voikin olla lauluista kaunehin.