Lorelei – myytin varjosta inhimillisyyteen

Vanha legenda elää ja inspiroi

Lorelei on ikivanha hahmo, jonka laulu on kantautunut vuosisatojen halki Reinin rinteiltä. Hänet on nähty viettelijänä, petollisena vedenneitona, joka laulaa merimiehet turmioon. Tuo tarina on kulkenut sukupolvelta toiselle: nainen, joka houkuttelee, mutta ei pelasta – jonka ääni on kaunis, mutta vaarallinen.

Mutta mitä jos Lorelei olisi saanut kertoa tarinansa itse?

Ehkä hän ei olisi laulanut tuhoa, vaan yksinäisyyttä. Ehkä hänen äänensä ei ollut kutsu kuolemaan, vaan toivo siitä, että joku todella kuulisi. Lorelein hahmo on esimerkki siitä, kuinka naiset myyteissä usein sidotaan rooleihin, joihin heillä ei ole ollut osaa tai arpaa. Heistä tehdään varoituksia, symboleja, pelon ja kaipuun välikappaleita – eikä koskaan anneta mahdollisuutta kasvaa, muuttua tai kertoa omaa totuuttaan.

Tarve vastalaululle.

Lorelei, joka saa vihdoin puhua omalla äänellään, ei ole enää viettelijä vaan selviytyjä. Hän tunnustaa, että hänelle asetettu rooli on väsyttävä ja väärä. Hän ei enää tahdo olla satu, joka toistetaan aina samoin sanoin. Hän tahtoo valita, ja valinta on hiljaisuus – ei vaikeneminen, vaan toisenlainen ääni. Ääni, joka ei viettele, vaan ymmärtää.

Vapaus myytistä on vaikea, mutta mahdollinen.

Se vaatii luopumista: hiuksista, jotka ennen sidottiin kultaan; laulusta, joka kaikui vuosisatojen ajan; ja ennen kaikkea katseista, jotka näkivät hänet aina toisten odotusten kautta. Lorelei lakkaa olemasta tarina, ja muuttuu naiseksi, joka seisoo omilla jaloillaan, olkoonkin että jyrkänteet on vaihtuneet betonilaitureihin ja laulut kaupungin huminaan.

Muutoksen jälkeen ei jää enää paljon sanottavaa

Mutta juuri siinä hiljaisuudessa on uusi alku. Lorelei ei enää huuda, ei houkuttele. Hän ei tarvitse myyttiä tuekseen. Hän kuuntelee, ja jos joku kysyy, hän vastaa.

Hiljaisuudesta syntyy laulu

Silloin hiljaisuudesta syntyy kaunein laulu. Ei se, joka saa laivat harhautumaan, vaan se, joka pysäyttää sydämen hetkeksi – ei pelosta, vaan siitä oivalluksesta, että ihminen, ei tarina, seisoo edessämme.