Vanha muistikirja ikkunan edessä, lampun valossa. 

 

Muistojen Maailmanrakentaja

Istun työpöytäni ääressä selaillen vanhaa muistikirjaani, jonka kansi on kulunut ja täynnä vuosien varrella tehtyjä pieniä merkintöjä. Yksi niistä kiinnittää huomioni: yksinkertainen, melkein huomaamaton lause, jonka olen joskus kiireessä raapustanut.

"Muisti ei ole arkisto, vaan maailma, joka rakentuu jokaisella kerralla uudestaan."

Pysähdyn miettimään sitä.

Ovatko muistot todella vain staattisia kuvia menneestä, vai syntyvätkö ne uudelleen joka kerta, kun palautan ne mieleeni? Ehkä en ole vain muistelija, vaan rakentaja – arkkitehti, joka jokaisella ajatuksellani piirrän uudelleen lapsuuteni kylän polut, savuntuoksuiset saunat ja postiauton lähestyvän jyrinän.

Suljen silmäni, ja yhtäkkiä ne kaikki ovat siinä: Pirttilahden maitolaituri, kyläkaupan ovi, joka narisee tuttua säveltään, ja tuuli, joka kuljettaa mukanaan jonkin menneen ajan ääniä. En vain muista – elän sen uudelleen, luon siitä jokaisella henkäykselläni jotakin uutta.

Ja silloin hetkisen aavistan, miksi kirjoitan. Se ei ole vain tapa tallentaa mennyttä, vaan tapa rakentaa maailmoja, jotta muutkin voivat astua niihin.

Ja ehkä, kun joku tulevaisuudessa lukee tarinoitani, hän ei vain näe menneisyyttä – vaan tuntee sen omassa hengityksessään, aivan kuin se olisi ollut hänen oma muistonsa.