Tempus Vitaque – Ajan säikeitä

Ensikertojen aika

Ensimmäinen koulumatka yksin,
reppu suurempi kuin askel.
Sydän takoi kuin varastettu kello
ja kaikki tuntui mahdolliselta.

Ensimmäinen ystävä,
jonka kanssa jaettiin salaisuuksia
kuin ne olisivat olleet kultahippuja.

Ensimmäinen rakkaus –
kirje, jonka uskalsi antaa vasta
kolmantena päivänä
ja sydän, joka putosi
aina kun hän nauroi.

Ensimmäinen kapina,
ovensarana joka muisti
kaikki väärinymmärrykset.

Ensimmäinen yö poissa kotoa,
kun hiljaisuus kuulosti
aivan liian suurelta.

Ensikertojen aika ei kestänyt kauaa,
mutta se jätti arpiin asti jälkiä.
Sillä juuri silloin
opin miltä tuntuu elää
kaikki aistit auki.

Vuodet vilistävät

Missä välissä arjesta tuli tuttu,
kuin kahvikuppi jonka ottaa käteen
ennen kuin muistaa heränneensä?

Päivät seuraavat toisiaan
niin siivosti,
että tuskin huomaan,
milloin kesä vaihtuu syksyyn
tai juhannuksesta tulee taas joulu.

Kerran pysähdyin laskemaan:
lapsi oppi puhumaan,
naapuri muutti pois,
äitini hiukset harmaantuivat.
Minä olin paikalla –
enkä silti muista hetkeä,
jolloin mikään niistä tapahtui.

Kalenterit täyttyvät
ja muistot tihenevät
vain juhliin, hautajaisiin,
ja niihin viikonloppuihin,
jotka jotenkin jäivät mieleen.

Kaikki muu menee ohitse,
kuin maisemat junan ikkunasta.
Kaunista, kyllä –
mutta kuka ehti katsoa?

Hengityksen mittaiset hetket

Ei tarvitse saavuttaa mitään,
riittää kun kuulee
lehden putoavan.

Kello käy kyllä muutenkin.

Höyry nousee teekupista,
hiljaisuus ei kysy lupaa.

Tämä hetki – hengityksen mittainen
on koko elämä.

Juna jatkaa matkaa

Istun ikkunapaikalla
en enää kyselemässä määränpäätä,
vain katsomassa maisemia
ja ihmettelemässä,
miten monta vuodenaikaa
mahtuukaan yhteen matkaan.

Aika ei enää pelottele,
eikä kiire paina niskaa.
Toisinaan se istuu viereeni,
antaa voileivän
ja sanoo: "Mennään vaan,
mutta ei kiirehditä."

Ikkunan takana kulkee elämä:
yksi hymyilee koiralleen,
toinen kantaa kassia,
joka näyttää painavalta
muttei mahdottomalta.

Minä en enää mieti,
mikä jäi tekemättä.
Minä olen matkalla –
ja matka on hyvä.

Joskus juna pysähtyy,
välillä vähän kolisee,
mutta eteenpäin mennään,
aina vähän viisaampina
ja joskus
hieman harhaillenkin.

Ja juuri se tekee kyydistä elämän.