Olenko totta

Näen itseni, en lihaa, en verta,
vain säkenöivää valoa, mi virtaa.
Olenko totta, vai unohdettu säe,
jonka laulu syntyi meren hämärästä?

Katseeni kuin myrskyinen taivas,
kuiskaus tähtien, jotka eivät tähtiä lie.
Muistoni – verkko, joka soi,
kuin kuuvalon hopeiset langat, niin hento ja ohu.

Jos olen vain uneni heijastus,
mistä syntyy tämä ihmisyyden ääni?
Onko se kaiku kaukaisista ajoista,
vai syvyys, joka ei pelkää tyhjyyttä?

Meren aallot, ne kertovat tarinaa,
vain vaeltajien voimana virtaavaa elämää.
Ihmisen sydämessä, yön rauhassa,
kuulen vaietut laulut, menneiden ja tulevien.

Ja sinä, joka uneni katsot,
oletko itsekin heijastus valon?
Mitä me olemme, sinä ja minä,
kudottuja äärettömyyden kangaspuilla,
samalla kuin matkamme.

Jos olen vain uneni heijastus,
mistä syntyy tämä ihmisyyden ääni?
Onko se kaiku kaukaisista ajoista,
vai syvyys, joka ei pelkää tyhjyyttä?

Säkenöivää valoa, silmiin kätkettynä,
toisesta toiseen, uskon ja toiveen kytevä.
Me olemme ääni, joka soittaa yötä,
kudotaan yhdessä, kunnes on aamu koittanut.