Vähäluminen maalaismaisema helmikuussa. Kuva © (2025) Toivo Miettinen.

Löytöjä löydetystä päiväkirjasta - Helmikuu

Helmikuu on kuin lyhyt laulu, jossa on monta säkeistöä. Mutta kukaan ei muista kertosäettä.
Hanki on pettänyt alta ennenkin – siksi kuljen nykyään varoen, niin lumessa kuin ajatuksissakin.
Kun aurinko pilkahtaa helmikuussa, se ei vielä lämmitä. Mutta muistaa aina vilkuttaa.
Hiihdin eilen ajatuksissani pitkälle. Mutta paluumatka jäi tekemättä.
Talven keskellä kasvaa kaipuu – ei kesään, vaan sellaiseen hetkeen, jolloin ei palele eikä kiirehdi.
Helmikuussa ihmiset alkavat jo toivoa. Minä alan epäillä, että toivo tuli liian aikaisin.
Jäinen tie on hyvä muistutus siitä, ettei mikään polku ole itsestään selvä.
Pakkasessa puu paukahti – luulin sen olevan merkki. Se olikin vain oksa, joka antoi periksi.
Lumiukko naapuripihassa hymyilee vinosti - ehkä sekin odottaa kevättä. Tai sitten se tuntee minut.
Helmikuun ilta on hiljainen kuin mietelause, jota ei kukaan vielä ole keksinyt.

Seuraava: Maaliskuu