Lapsi laskee mäkeä kelkalla.

Kertomus punaisesta kelkasta

Oli satanut paljon lunta ja maata peitti kaikkialla paksu, valkoinen lumikerros.

Kylän lapset hilasivat kelkkansa aivan kylän ulkopuolella sijaitsevalle kukkulalle. Lapsille oli vakiintunut perinteeksi mennä yhdessä tuolle kukkulalle. Niinpä he laskettelivat sieltä perätysten. Koska ei ollut koulua, he olivat leikkineet koko iltapäivän pimeään asti ja sitten heidän äitinsä tulivat hakemaan heidät syömään.

Lähes kaikki kylän talot oli koristeltu tänä jouluna. Jouluseppeleet riippuivat monilla ovilla ja pihoilla oli joulukuusia.

Mutta yhdessä talossa ei ollut mitään joulukoristeita. Ei joulukuusta eikä jouluseppelettä. Siellä asuneella perheellä ei ollut paljon rahaa; voi hyvin sanoa, että he olivat erittäin köyhiä.

He eivät olleet onnettomia, he tulivat kyllä toimeen kolmestaan.
He vain olivat köyhiä.

Isä teki keikkatyötä junavaunujen lastaajana. Se oli raskasta työtä, kun suuret höyryjunat tulivat lastattaviksi, piti nostaa ja pinota säkkejä.

Mutta sitä työtä oli vain muutaman kerran kuukaudessa.

Se ei siis ollut säännöllistä työtä, eivätkä he saaneet paljon rahaa siitä. Äiti työskenteli kahvilassa tarjoilijana ja ansaitsi siellä vähäisen palkan. He voivat hankkia jotain pientä hänen rahoillaan. Kuten ostaa kenkiä, jos ne olivat kuluneet. Heidän tyttärensä pystyi käymään koulua rahojen ansiosta. Köyhiä perheitä varten oli itse asiassa rahasto, josta koulutarvikkeet maksettiin, mutta äiti oli sanonut: "Emme ole köyhiä, meillä on vain vähän rahaa. Olemme kylän rikkaimpia ihmisiä. Meillä talo on täynnä rakkautta ja se on suurin rikkaus, joka on olemassa".

Isä oli sanonut, että äiti oli hyvin viisas, ja pieni tytär nyökytteli päätään yhteisymmärryksessä.Kaksi punaista palmikkoa pään molemmin puolin tanssahtelivat edestakaisin. Ja hänen hymynsä lämmitti pimeää pientä olohuonetta; itse asiassa koko taloa, koska tämä huone oli keittiö, makuuhuone ja olohuone yhdessä. Mutta se oli heidän, eikä siitä tarvinnut maksaa vuokraa. Sillä oli suuri vaikutus elinkustannuksiin.

Liesi räsähteli ja tuli syttyi.

Mutta ajat olivat vaikeita ja joulun aikoihin ei tainnut olla kovin hauskaa, kun kaikki juhlivat mutta he eivät olleet mukana.

Vain siksi että ei ollut rahaa.

Isä oli hakenut pienen kuusen metsästä sinä iltapäivänä ja yhdessä vaimonsa kanssa hän oli koristellut puun paperista taiteilluilla nauhoilla ja tähdillä.

Kun tytär palasi mäkeä laskemasta sinä iltana, hän hämmästyi.

"Kuinka kaunis kuusi, tämä on luultavasti koko kylän kaunein joulupuu", hän huudahti.
"Oliko sinulla hauskaa kelkkamäessa, kultaseni?" kysyi isä.
"Kyllä, pääsin aina kelkan takaosaan ja lapset ovat erittäin mukavia, sain mennä aivan yksin Eskon⁽* kelkkaan", hän selitti innoissaan.
"Eikö haittaa, että sinulla itselläsi ei ole kelkkaa?" äiti kysyi.
"Ei, äiti, se olisi hienoa, mutta pärjään kyllä, ja lapset ovat niin kilttejä minulle".

Nämä lapset olivatkin tehneet suunnitelman Eskon johdolla, koska Esko todella piti siitä punatukkaisesta tytöstä. Lapset olivat tehneet pikku töitä koko syksyn ja olivat säästäneet yhdessä rahaa ostaakseen kelkan.

Ja alkutalvesta he olivat ostaneet tytölle kivan, punaisen kelkan.

Ja toinen suunnitelma olikin, että he laittaisivat kelkan jouluaattona pienen talon ovelle.

Niinpä lapset astelivat kelkan kanssa pimeässä. Kun he asettivat kelkan oven eteen, Esko koputti oveen. Tyttö avasi oven vanhempiensa seisoessa hänen takanaan. Kun tyttö näki punaisen kelkan, hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvoilleen levisi iso hymy.

"Onko se minulle?" tyttö sanoi hieman hämmästyneenä.
"Kyllä", sanoi Esko "ja se on yhtä kauniin punainen kuin hiuksesi".

Tämän joulun muisto seurasi aina hänen mukanaan koko hänen elämänsä.

Vielä silloinkin, kun hän oli vanha, hän kysyi mieheltään: "Esko kerro vielä kerran siitä kelkasta."

Sitten Esko sulki hänet syliinsä ja kertoi heidän tarinansa.

*) "Esko" on keksitty nimi, kaikki yhtäläisyydet todellisuuteen ovat puhtaasti sattumanvaraisia.