Emmentaljuustoa. Kuva lipefontes0 Pixabaystä

 

Maitolaituri ja punaleimajuusto

 

Kun vuosikymmeniä sitten seisoin pyhäiltana Pirttilahdessa maitolaiturin luona, en osannut kuvitellakaan, että jonain päivänä tulisin kaipaamaan sitä kaikkea. Silloin se oli vain pysäkki, vain osa jokaviikkoista elämän arkea. 

Sunnuntai-iltapäivät maaseudulla olivat minulle alakuloisia ja oneita. Päivä kului hitaasti, odotuksen varjostamana. Kun sitten seisoin siinä maitolaiturin vieressä, tiesin, että postiauto oli jo lähtenyt pitkälle ja mutkaiselle taipaleelleen Heinävedeltä Kuopioon. Se ennakoi huomista, joka toisi mukanaan oppikirjat ja alkavan kouluviikon. Samalla se avasi jälleen  oven suureen maailmaan pienen kotipaikkani ulkopuolelle.

Maitolaituri oli paljon muutakin kuin postiautopysäkki. Se oli maitotalouden tukipiste, paikka, jonne kuskasimme kotitilamme maidot alumiinisissa maitotonkissa. Maitoauto nouti ne meijeriin, ja paluukuormassa saimme piimää, kermaa, voita, jäätelöä, juustoa ja muita herkkuja. 

Kaikkia noita saimme ostaa edulliseen tuottajahintaan. 

Kun odotin sunnuntai-iltaisin postiautoa, kuulin sen äänen jo kaukaa. Kun dieselmoottorin roikaus kantautui metsän halki, tiesin että oli aika siirtyä tien toiselle puolelle odottamaan pian saapuvaa "postikasta". Äänessä soinnahteli jokin jämerä ja rauhoittava perussävel: se vihjaisi  karulla kielellään, kuinka elämä rullaa ja vie minut taas viikoksi lähikaupunkiin kouluun. 

Vaikka automatka oli lyhyt, kyytiin mahtui monenlaista: ihmisiä, kirjeitä ja paketteja – ja ehkä jotain jopa elämääkin suurempaa, ihmiskohtaloita.

Samassa paikassa pysähtyivät myös Jääskeläisen Auto Ky:n linja-autot. Linja-autot olivat proosallisia kulkuneuvoja, niissä matkustettiin kiireettä. Niissä sykki maaseudun elämän rytmi. Kyydissä ei koskaan ollut kiire – autot kulkivat omia reittejään, pysähtyen tarvittaessa vaikka jokaiseen mutkaan ja ottivat kyytiin niin paketit kuin matkustajatkin. Voi vain arvailla, mitä kaikkea heillä oli mukanaan. 

Evääni olivat yksinkertaiset, mutta niissä oli paljon sellaista, mitä kotoa kaipasin. Äitini pakkasi mukaani juuri paistamansa ruisleivän, puolen kilon voipaketin ja ison kimpaleen punaleimaista emmentaljuustoa. Kun leikkasin illalla leipää majapaikassani, joka oli vaatimaton kuin vanha vahtitupa, ymmärsin usein, kuinka tärkeä merkitys lapsuuteni maitolaiturilla olikaan. 

Ruisleipä, voi ja juusto olivat kotoisia ja tuttuja – ja täyttäviä. Ne muistuttavat minua edelleenkin siitä, että vaikka elämä rynnii armotta eteenpäin, juuret pysyvät tiukasti maassa.

Punaleimainen emmental on pysynyt suosikkijuustonani näihin päiviin asti. Kun käyn kaupassa ja näen sitä hyllyssä, olen jälleen Pirttilahden maitolaiturilla kuulemassa postiauton dieselmoottorin lähestyvää roikinaa. 

Punaleimajuusto on makumuistojen aikakone, joka kyyditsee minut menneisiin aikoihin. 

Maitolaiturit ovat jo tykkänään kadonneet ja postiautovuorot ovat jääneet historiaan, mutta niissä on jotain, mitä en halua unohtaa. 

Nyt ymmärrän, että juuri nuo yksinkertaiset asiat – maitolaituri, ruisleipä ja punaleimaemmental – olivat silloin elämän peruspilareita. Ehkä siksi ostan edelleen sitä samaa juustoa, ja jokainen pala maistuu yhä kodilta.

 

Minulle punaleimainen emmental on enemmän kuin juusto juustojen joukossa – se on maitolaiturin ja kotitilan makumuisto.
 

 

 

Dairy Platform and the Red-Labelled Emmental

 

Decades ago, I stood by the dairy platform in Pirttilahti on a Sunday evening, never imagining I would come to miss it. It was simply a part of my weekly routine, yet I now realize how vital those routines were to my life.

Sunday evenings in the countryside were distinct melancholy. The day dragged on, overshadowed by the anticipation of the week ahead. Standing by the dairy platform, I knew the post bus had already begun its long, winding journey from Heinävesi to Kuopio. The faint growl of its diesel engine was a herald of the future—bringing schoolbooks and a new workweek while opening the door to a larger world far beyond my small hometown.

The dairy platform, a raised, roofed wooden structure by the roadside, served as more than just a stop for the post bus. It was the collection point for our farm’s milk, where we placed aluminium milk cans for the creamery’s truck to pick up. Unlike the milk delivery vans in England, this truck transported raw milk from rural collection points to the creamery for processing. On its return trip, it brought essentials such as buttermilk, cream, butter, and Red-Label Emmental Cheese — staples of our diet and cherished delicacies.

Red-labelled Emmental was never simply cheese to me; it embodied the flavour of the dairy platform and a cherished memory of my childhood home.

On those Sunday afternoons, I could hear the post bus long before it arrived. The rumble of its diesel engine echoed through the forest, a signal that it was time for me to cross to the other side of the road in anticipation. That sound embodied a reassuring steadiness and a promise that life was moving forward, preparing me to return to school in the nearby city.

The journey, while brief, was significant. It represented community—people, letters, packages—and the stories woven into the rhythm of the countryside.

That spot also served as a stop for Jääskeläinen Auto Ky’s buses. These buses were practical and unhurried, perfectly reflecting the pace of rural life. They took their time, winding through village roads and stopping at every bend to pick up passengers or packages. The contents often remained a mystery, adding to the charm of the journey.

My provisions for the week were simple, yet they represented everything I longed for from home. My mother packed me freshly baked rye bread, a half-kilo of butter, and a large wedge of red-label Emmental. In my modest lodgings—sparser than an old watchman’s hut—I would slice the bread and recognize how profoundly that milk platform had shaped my life.

Rye bread, butter, and cheese were more than mere food items. They embodied familiarity, comfort, and sustenance. They reminded us that our roots run deep, even as life continues to push forward relentlessly.

To this day, Red-Label Emmental is my favourite cheese. When I see it on the store shelf, I’m transported back to the dairy platform in Pirttilahti, hearing the distant rumble of the post-bus’s diesel engine. This flavour transcends time—a culinary time machine to a world that now feels almost lost. Milk platforms have vanished, and post-bus routes have become history, yet they carried with them something truly unforgettable.

I now understand that those simple elements—the dairy platform, rye bread, and red-label Emmental cheese—formed the foundation of my life. Each time I buy that cheese, every bite is a powerful reminder of home.

 

 

© 2024 Toivo Miettinen