Kuva © 2023 Toivo Miettinen
Sähköaddikti
Sähkö vetää minua puoleensa. Varsinkin suurjännitteiset sähkökojeistot.
Huomasin asian jo lapsena leikkiessäni litteällä taskulampunparistolla. Sen messinkiset kosketinliuskat äännähtävät somasti kuin soittimen kielet kun niitä näppäilee. Kun koskettaa kielellään kumpaakin liuskaa samanaikaisesti, sähkön voi maistaa raakana virtana kielensä pinnalla. Jos laittaa miniatyyrilampun koskettimien kärkiväliin sopivasti, lamppu syttyy loistamaan ja alkaa pian polttaa sormia. Kun kiertää tulitikun ympärille konstantaanilankaa ja kytkee langan päät paristoon, tikku alkaa pian savuta. Jos tekee samanlaisen käämin nallilangasta ja panee neulan sen sisään, saa aikaan kestomagneetin, jota voi käyttää kompassina, kun laittaa neulan varovasti vesilautaselle veden kalvon varaan kellumaan.
Taskulampun paristossa on virtaa ja se haisee sähkölle; siinä voi aistia pien ja hartsin tuoksun. Iso radion anodiparisto haisee vielä enemmän sähkölle, sen sähkön voi tuntea sormillaankin. Kun koskettaa kostealla sormellaan samanaikaisesti miinusnapaa ja vaikka +90 voltin tai +120 voltin kohtiota, voi aistia sähkön juilivan koleasti toisesta kohtiosta sormeen ja käsivarsien kautta miinusnapaan. Vielä paremmin sähkön voi aistia koskettamalla sähköpaimenen aitalankaa kesäisen karjalaitumen reunalla.
Sanotaan että ruokahalu kasvaa syödessä - aluksi maistelin sähköä vain taskulampun patterista. Sitten litteä paristo vaihtui yhdeksän voltin neppariparistoon, jossa olli voimakkaamman makuinen sähkö. Kun johonkin asiaan jää koukkuun, siinä käy monasti niin että sitä vaatii enemmän ja enemmän, aina vaan voimakkaampia ja isompia annoksia; tupakkamies vaihtaa coltin malboroon, sen norttiin ja kun sekään ei anna tarpeeksi kiksejä, viimein vihreään norttiin. Tulisten ruokien ystävä aloitta usein varovaisesti valkopippurin sirottelulla, siirtyy siitä sitten tabascoon ja viimein cayennepippuriin. Kun sekään ei enää säväytä, hän alkaa harrastaa chilejä. Sähköaddikti puolestaan aloittaa tasajännitteellä ja pienillä virroilla, siirtyy sitten isompiin jännitetasoihin ja vahvempiin virtoihin ja viimein vaihtovirtaan.
Minä maistelin siis sähköä aluksi vaatimattomasti taskulampunparistosta, sitten aloin maistella yhdeksän voltin neppariparistoa ja lopulta piilotin sänkyni alle kuorma-auton kahdentoista voltin akun, jossa oli virtaakin sataviisikymmentä ampeerituntia; eipä loppuisi heti kesken. Kun sekään ei enää riittänyt, siirryin vaihtovirran käyttäjäksi. Rakensin käytöstä poistuneesta separaattorista ja polkupyörän dynamosta sähkölaitoksen: kun separaattorin kampea pyörittää, laitteen mekaaninen välitys pyörittää kumiletkun pätkästä rakennetun murrosnivelen välityksellä kojeen runkoon kiinnitettyä dynamoa huimalla nopeudella ja dynamo kehittää runsaasti suurtaajuista vaihtovirtaa joka saa siihen kytketyn lampun loistamaan kirkkaasti. Sanomattakin lienee selvää että tuommoisia latauksia ei enää kielellä maistella. Muuten niillä voi kyllä urheilla monellakin tavalla.
Kun sain virtalähteeksi ikioman kuorma-autonakun, litteät taskulampunparistot joutivat romutettaviksi. Jonkin onnekkaan sattuman kautta oivalsin, että niistä kannattaa ottaa sisällä olevat hiilipuikot talteen; niitä voi käyttää elektrodeina pienissä sähköopillissa käytännön kokeissa. Otin talteen hiilielektrodit myös radion isoista 1,5 voltin hehkuparistoista, sellaisessa on sisällä tavallisesti litteä hiilielektrodi, joka on iso, melkein kovasimen kokoinen. Kun johtaa auton akusta virtaa kahteen hiilipuikkoon, niiden välille saa syttymään valokaaren joka on valkea ja kirkas, hyvin hyvin kirkas! Hiilielektrodilla voi myös hitsata partakoneenteriä – ihme että en saanut selkääni pilattuani kokonaisen paketillisen setämiesten uusia Gillettejä kokeissani.
Kuorma-autonakusta voi sähköä johtaa kätevästi myös hehkulamppuun: paksusta taipuisasta alumiinilangasta voi kiertää lampunkannan ympärille sopivan pesän ja toisella langalla voi johtaa sähkön lampun napaan. Johtimia ei tarvitse eristää; jännite ei ole käyttäjälle kuivissa olosuhteissa vaarallinen. Riittää kun varoo oikosulkuja, sillä oikosulkuun joutuessaan kuorma-autonakusta irtoava virta riittää sulattamaan pienen jakoavaimenkin nopeammin kuin ehdit irrottaa siitä kätesi.
Seitsemänkymmentäluvulla meillekin saatiin sitten ihan oikea sähkö. Uusi muuntaja rakennettiin naapuritalon riihen viereen ja sieltä vedettiin meille valo ja voima kireälle jännitetyillä alumiinijohtimilla. Maailma muuttui kun valon sai syttymään katkaisijaa painamalla ja televisiota pystyi katselemaan ilman että tarvitsi ajaa traktoria tuvan ikkunan alle virtalähteeksi.
Sain ensimmäisen jytkyni tuvan pistorasiasta. Rupesin testaamaan hehkulampun toimintaa vanhasta muististani, kiertämällä lampun pesäksi rautalankaa. Työnsin langan toisen pään pistorasiaan jonka toiseen reikään olin jo työntänyt rautanaulan johtimeksi – samassa jytkähti. Kokeilun kohteena olleet komponentit, hehkulamppu, rautalanka ja naula, lennähtivät alta aikayksikön omille tahoilleen. Haluan huomauttaa, että pistorasioihin ei pidä mennä työntämään mitään eikä missään tilanteessa, siellä majailee semmoinen kissa, joka sähähtää säälittä ja saattaa varomattoman kokeilijan henkipoloinen olla vaarassa.
Myöhempinä vuosinani olen toki tehnyt voimavirtakytkentöjäkin jännitetyönä, näpeillekin on tullut, mutta ihme ja kumma henkiriepu on säilynyt. Jos pitää tehdä sähköasennuksia, älä yritä itse, kutsu sähkömies.
Sähköaddikti aloittaa tasajännitteellä ja pienillä virroilla, siirtyy sitten isompiin jännitetasoihin ja vahvempiin virtoihin ja viimein vaihtovirtaan.
Suurjännitettä sain aikaan monellakin tavalla, mutta maininnan ansaitsee tässä vain Wico High Tension Start Magneto -niminen laite, vapaasti suomennettuna Wico-korkeajännitys käynnistysmagneetto. Olin hankkinut laitteen päästämällä sen vanhasta ja rikkoutuneesta venemoottorista. Magneetto oli siis ihan erillinen laite, itsenäinen yksikkö, joka sai käyttövoimansa moottorin akselilta hammaspyörävälityksen avulla.
Wicon avulla sai aikaan yli 10 mm pituisia kipinöitä. Latasin magneetollani kipinävälin kautta auton sytytyskondensaattoria ja sen oikosulkemalla navat ruuvitaltalla sain aikaan komeita pamahduksia - jokainen pamahdus haihdutti samalla pienen kappaleen ruuvitaltan kärjestä savuna ilmaan. Vähän varttuneempana vein magneeton kouluunkin ja se yhdistettiin yhteistyössä muiden luokkani koltiaisten kanssa auton puolasta puretulla melkein näkymättömän ohuella kuparilangalla tyttöjen tuoleihin ja sitten pyöritettiin kampea... Tyttöjen mielestä se ei ollut lainkaan kivaa ja tempun jälkeen kesti kauan ennenkuin aloin saada menettämäni luottamuksen luokan naispuolisten henkilöiden keskuudessa vähitellen uudelleen rakennetuksi; ehkä maailma olisi ollut onnellisempi, jos ei sähköä olisi tuolloin vielä ollut keksitty.
Nykyisin tarvitsen vuotuisen sähköannokseni. Matkoillamme autoni mieluusti seisahtuu valtakunnan voimajohdon alla. Pysäytän moottorin ja nousen autosta kuuntelemaan neljänsadantuhannen voltin tirinää. Korona rätisee komeasti vain muutamia metrejä yläpuolellani. Oma Valonnäyttäjäni ei pidä äänestä vaan pelkää sitä; hänen mielestään siinä ei ole mitään eroottista.
Minusta siinä on jotakin säpinää...
Tämän sivuston sisältö on lisensoitu Toivo Miettinen CC BY-ND 4.0 -lisenssillä.
