Hatti Jahunen Davosissa tammikuussa 2024.

Hatti Jahunen Davosissa

Hatti Jahunen saapuu Davosiin aamulla, kun lumi vielä narisee eikä kukaan ole ehtinyt sanoa strategiaa. Vuoret seisovat paikoillaan, kuten ne ovat seisseet ennen jokaista paneelia. Se on Hatille heti lohdullista: kaikki olennainen ei ole liikkeessä.

Kongressikeskuksen sisällä maailma on järjestetty kaulanauhoiksi ja aikatauluiksi. World Economic Forum puhuu tulevaisuudesta määrätietoisesti, kuin se olisi jo päätetty ja vain vielä kirjoittamatta puhtaaksi. Hatti kuuntelee sanoja, jotka kiiltävät: resilienssi, murros, siirtymä. Ne kulkevat ilmassa kevyinä, eivätkä jätä jälkiä lumeen.

Hatti ei vastusta. Hän mittaa. Hän tietää, että mittaaminen on eri asia kuin mittakaava. Kun puhutaan ihmisistä, Hatti ajattelee keittiön pöytää, johon kupin pohjasta jää kahvirengas. Kun puhutaan kestävyydestä, hän miettii halkopinon järjestystä: jos pino kaatuu, ei auta yksikään tiekartta.

Ulkona vuoret muistuttavat, että jokainen malli on laina todellisuudelta. Ne eivät kommentoi, mutta eivät myöskään myönny. Hatti huomaa, ettei Davosin ongelma ole väärät vastaukset, vaan se, että kysymykset ovat usein liian korkealla. Niistä puuttuu maanpinta.

Illalla Hatti seisoo hetken syrjemmällä. Hän ei mene paneeliin, vaan katsoo valojen sammumista. Ajatus on pieni, mutta sitkeä: maailma ei muutu sillä, että sitä selitetään paremmin, vaan sillä, että sitä katsotaan oikeasta korkeudesta.

Hatti Jahunen lähtee Davosista kevyin askelin. Hän ei vie mukanaan raporttia, vain muiston hiljaisuudesta, joka jäi sanomatta. Se on usein se, joka kestää pisimpään.